Katsoin tuossa jokin aika sitten Junon. AJattelin, että kyseessä voisi olla hyvä pätkä sillä leffa oli saanut hyviä arvosteluja ja luulin naiivisti, että Oscar-palkinto voisi olla jonkinlainen merkki laadusta. Olin todella väärässä. Junon nähtyäni minun teki mieli puhdistaa silmäni valkaisuaineella ja mennä läpsimään itseäni genitaalialueelle pingismailalla. Sekin olisi ollut parempaa ajanviihdettä, kuin 96 minuuttia muka nokkelaa dialogia, joka oli vuorotellen tylsää ja ärsyttävää, ja hahmoja, joiden kohtaloista ei voisi kiinnostua edes tajuntaalaajentavia aineita väärinkäyttämällä.
Päähenkilö Juno oli ärsyttävä teini, jonka sarkastiset lausahdukset rupesivat loppua kohti tuntumaan yhä enemmän kiinalaiselta vesikidutukselta. Jason Batemanin esittämä Mark oli ällöttävä pedofiilin alku ja Jennifer Garnerista ei saa irti hyvää roolityötä kirveelläkään. Ainoa valonpilkahdus puolitoistatuntisen viemärin aikana oli J.K Simmonsin esittämä isä; ikävä kyllä J.K ei hartaista toiveistani huolimatta tarjonnut Spiderman-elokuvista tuttua J. Jonah Jameson verbaalitykitystä.
Seuraavan kerran, kun vaihtoehtoina on katsoa joko uusin Oscar-ehdokas/voittaja hyvänolon draamauloste tai esimerkiksi Steven Seagal toimintapätkä, minulla ei tule olemaan valinnanvaikeuksia. Seagalista ainakin tietää mitä saa. Ja vaikka käsikirjoitus olisikin kasa homeista pastaa (kuten Junossa), Steven silti potkii joltakulta pään irti ja katkoo luita. Se on postmodernia ajatuksia herättävää taidetta parhaimmillaan. Perkele.
do you know any information about this in english?