(Julkaistu Oulun yliopppilasteatterin tiedotuslehti Pläkärissä 3/08)
Impro on improvisaatioteatterin perusteos ja turhia ylistämättä pakkoluettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita improvisaatiosta. Kaikille, jotka ovat harrastaneet improvisaatioteatteria Johnstonen nimi on varmasti tullut tutuksi. Monet perusharjoitukset ja teoriat ovat miehen käsialaa. Jos improvisaatio kiinnostaa, kannattaa kirjaan tarttua ja ottaa selvää mistä kaikki liiallinenkin hypetys ja useat lainaukset johtuvat. Kirja on jaettu viiteen osioon: itsestäni, statukset, spontaanius, tarinankerronnan taito ja naamiot ja transsi. Suomenkielisen version lopussa on lyhyt jälkikirjoitus, jonka tarkoitusta en oikein käsitä. Muutoin kirjan
(Yliopistopaino 1996)
rakenne toimii myös esimerkkinä improvisaatiosta, sillä kerronta etenee vapaan ajatusvirran omaisesti aiheesta toiseen. Johnstone käy läpi omia näkemyksiään pedagogiikasta hyvin maanläheisellä otteella ja perustelee näkemyksensä sattuvilla esimerkeillä.
Kirjan harjoitukset ja esimerkit antavat hyviä työkaluja luovuuden vapauttamiseen ja se onkin kirjan parasta antia. Naamioita ja transsitiloja käsittelevä osio on ehkä kirjan heikoin osio. Vaikka naamiot oman lavatyöskentelyn kehittämisen työkaluina kuulostavatkin mielenkiintoisilta ja kokeilemisen arvoisilta, alkaa lievä mystifiointi loppua kohden hieman jo käydä puuduttavaksi. Kirja on todella hyvää luettavaa kaikille, myös niille jotka eivät ole kiinnostuneita teatterista tai spottivaloissa paistattelusta. Kirjan luettuaan huomaa ehkä tahtomattaankin katsovansa teatterin tekemistä, luovuutta ja ihmisiä yleensä hieman erilaisin silmin.
Välillä tuntuu, että koko Suomenmaa on täynnä tunnevammaisia idiootteja. Heti kun alkaa masentaa hommataan vauvankorvike/muuta seuraa jostain lemmikistä l. kesäkissasta tai koirasta. Sitten, kun alkaa karvapallon paapominen ja silittäminen kyllästyttää niin aletaan joko lipsua eläimen hoidosta tai pahimmassa tapauksessa vain nakataan “mussukka” metsään selviytymään omillaan. Minussa herää halu käydä opettamassa vastuuntuntoa pesäpallomailalla näille !”=¤!#?% keskenkasvuisille järkijätöille aina kun näen ja kuulen tällaisista tapauksista. Jos et osaa huolehtia edes omasta elämästäsi älä !=P”%)” ota lemmikkiä kärsimään sinun kanssasi! Ja jos joku “mies” kokee pienien luontokappaleiden hakkaamisen miehuttaan pönkittäväksi, hän voi tyydyttää tätä tarvetta vaikka möyhimällä omaa genitaalialuettaan golfmailalla. Samalla tulisi tehneeksi palvelun koko maailmalle poistamalla vahingon mahdollisuuden, että syntyisi lisää vajaaälyisiä…
[vitutuksessa lausutut mielipiteet eivät välttämättä edusta kirjoittajan mielipiteitä, imagoa tai kaupallisia etuja blaa blaa blaa]
(Teksti on aiemmin julkaistu Oulun ylioppilasteatterin tiedotuslehti Pläkärissä 2/08.)
David Mametin kirja Tosi ja epätosi (True and False: Heresy and Common Sense for the Actor) on hyvin mielenkiintoinen ja käteen sopiva opus, joka sopii mainiosti laiskaan sunnuntaiseen krapulapäivään. Kirja on hyvin napakalla ja viihteellisellä otteella kirjoitettu ja sen lukee mielellään loppuun asti kerralla. Läpikahluu onnistuukin lähes yhdeltä istumalta ja loppusanoihin ehtii jo ennen kuin edellisen illan mokailut ehtivät täysin palata mieleen. Kirja on jo yli kymmenen vuotta vanha, mutta sen sisältö ei ole vielä pahemmin ehtinyt eltaantua.
David Mamet on Pulizerilla ja Oscarilla palkittu näytelmäkirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja.
Mamet käsittelee kirjassaan kattavasti näyttelijän ammatin eri puolia roolityöstä koe-esityksiin ja näyttelemisen taloudelliseen puoleen. Mametin kirjoitustyyli on poleeminen ja lähestyminen näyttelemiseen ja teatterintekemiseen tuntuu olevan jopa itsetarkoituksellisesti ristiriidassa monien perinteisempien ajattelijoiden kanssa. Osansa kritiikistä saavat muun muassa teatterikoulut ja kaikenlaiset järjestelmät, joiden taakse näyttelijä voi paeta epävarmuuttaan. Itse pidin Mametin tavasta painottaa teatterintekemisen vaatimaa rohkeutta ja käsityöläisen asennetta. Roolin pohtimiseen ja näytelmän analysoimiseen voi tuhlata koko elämänsä, mutta sillä ei ole mitään arvoa, jos se ei siirry lavalle ja sieltä yleisön sydämiin. Mametin viesti on oikein sopiva kaikille nykypäivän krapulassa sohvalla makaaville taiteilijanplantuille: ylös ulos ja matkaan, rohkeasti ilman apupyöriä!
Viime lauantaina esitimme jälleen uuden demon tulevasta näytelmästämme Viimeinen keikka. Esitys tapahtui Pikisaaressa pidetyssä Pikinen polku -tapahtumassa. Esitys meni ihan mukavasti, ihmisiä oli seuraamassa kourallinen ja sadekin taukos tältä kesältä juuri sopivasti, että pystyimme esiintymään kuivina. Esitys oli trailerin tapainen demo tulevasta näytelmästämme. Yleisöä kierrätettiin pieni lenkki pikisaaren pusikoissa.
muutama näyttelijä ja ohjaaja tehtaan raunioilla
Olen ajanut Pikisaarten läpi vaikka kuinka monta kertaa, mutta vasta nyt pääsin näkemään ihan uusia pikku polkuja ja paikkoja. Tuli hieman mieleen lapsuuden sotaleikit yms. valopiilot, kun kaikki naapuruston pienet puskat tuli rymyttyä läpi. Näin vanhempana sitä vain tuppaa jumittumaan samoille tutuille reiteille ja harvoin huomaa uusia juttuja ympäristöstään. Kalevassa muistaakseni oli vastikään juttukin jonkinlaisista eksymisleikeistä, joiden ideana oli juurikin saada estyneet aikuiset uskaltamaan taas harhailemaan uusissa paikoissa. Huvittavaa sinänsä, että tarvitsee nopan tai muun kikan apua, että oppii uudestaan “eksymään” ja tutkaileen paikkoja samalla tavalla kuin vielä ala-asteikäisenä.
Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että pehmo-poprock yhtye R.E.M. ei enää myy entiseen malliin. Tässähän alkaa herätä jo toivo, että ehkä maapallon väestö ei olekaan vielä täysin aivokuollutta. R.E.M. ei ole tuottanut mitään puoliksikaan kiinnostavaa musiikillisesti vuosikymmeneen. Ehkä olisi aika jo hiljalleen lähteä suuntaamaan kohti bändien hautuumaata. Tietenkin vielä voi koittaa rahastaa julkaisemalla kokoelmalevyn, joka toinen vuosi kuten Iron Maiden. Iron Maiden tosin jaksaa vielä potkia, kunhan tajuaisivat heittää ne perkeleen rumat tietokoneanimaatio Eddiet sun muut helvettiin. Iron Maidenin jätkät hyppimässä naurispellolla Holy Smoken videolla oli omalla tavallaan toiseksi parasta musiikkivideotaidetta sitten Motörheadin Killed by Deathin.
Pakko myöntää, että olin hieman epäileväinen, kun menin katsomaan uusinta Batman-elokuvaa. Monet kerrat olen joutunut pettymään ylimainostettujen ja hypetettyjen elokuvien kanssa. Elokuva oli IMDb sivuston 250 parhaan elokuvan kärjessä, ennen esimerkiksi The Shawshank Redemptionia (Rita Hayworth – Avain pakoon, ehkä tyhmin nimen käännös ikinä). Olinkin todella positiivisesti yllättynyt, sillä kyseessä on paras ikinä tehty supersankari-elokuva. Heath Ledgerin suoritusta Jokerina on kehuttu maasta taivaisiin jo ihan liikaakiin, mutta pakko on myöntää, että mies säästi parhaan roolisuorituksensa viimeiseksi. Jack Nicholsonia voi hieman vituttaa nyt, kun harva muistaa hänen mainion suorituksensa tämän jälkeen.
Christian Bale ei petä tälläkään kertaa. Ohjaaja Christopher Nolanin luottomies on takuuvarma, vaikka aina kun näen Balen mieleen tulee väkisinkin American Psycho. Katselin tässä viikolla myös The Prestige -elokuvan, jossa Nolan ja Bale tekivät myös yhteistyötä. The Prestige olisi ollut todella hyvä elokuva noin puolituntia lyhyempänä ja vähemmilllä selityksillä. Olikohan ohjaaja tai tuottajat pelänneet, että keskiverto tyhmä katsoja ei pysyisi perässä. Positiivista oli se, että kerrankin pystyin katsomaan koko elokuvan ajan Hugh Jackmania ilman helvetillistä vitutusta.
Katsoin tuossa jokin aika sitten Junon. AJattelin, että kyseessä voisi olla hyvä pätkä sillä leffa oli saanut hyviä arvosteluja ja luulin naiivisti, että Oscar-palkinto voisi olla jonkinlainen merkki laadusta. Olin todella väärässä. Junon nähtyäni minun teki mieli puhdistaa silmäni valkaisuaineella ja mennä läpsimään itseäni genitaalialueelle pingismailalla. Sekin olisi ollut parempaa ajanviihdettä, kuin 96 minuuttia muka nokkelaa dialogia, joka oli vuorotellen tylsää ja ärsyttävää, ja hahmoja, joiden kohtaloista ei voisi kiinnostua edes tajuntaalaajentavia aineita väärinkäyttämällä.
Päähenkilö Juno oli ärsyttävä teini, jonka sarkastiset lausahdukset rupesivat loppua kohti tuntumaan yhä enemmän kiinalaiselta vesikidutukselta. Jason Batemanin esittämä Mark oli ällöttävä pedofiilin alku ja Jennifer Garnerista ei saa irti hyvää roolityötä kirveelläkään. Ainoa valonpilkahdus puolitoistatuntisen viemärin aikana oli J.K Simmonsin esittämä isä; ikävä kyllä J.K ei hartaista toiveistani huolimatta tarjonnut Spiderman-elokuvista tuttua J. Jonah Jameson verbaalitykitystä.
Seuraavan kerran, kun vaihtoehtoina on katsoa joko uusin Oscar-ehdokas/voittaja hyvänolon draamauloste tai esimerkiksi Steven Seagal toimintapätkä, minulla ei tule olemaan valinnanvaikeuksia. Seagalista ainakin tietää mitä saa. Ja vaikka käsikirjoitus olisikin kasa homeista pastaa (kuten Junossa), Steven silti potkii joltakulta pään irti ja katkoo luita. Se on postmodernia ajatuksia herättävää taidetta parhaimmillaan. Perkele.
Katsoin juuri Menetetty maa -elokuvan (No Country for Old Men). Mainio pätkä, pakko sanoa. Muun muassa lopetus jäi pohdituttamaan pitkäksi aikaa. Uusintakierros leffan kanssa on pakollinen pienen sulattelun jälkeen. Eilen tullut Kourallinen dollareita (A Fistful of Dollars) pyöri vielä sen verran mielessä katsellessa ja silmät olivat väsyneet valvomisesta, että paljon elokuvan hienouksista meni ohi.
Yllätyin, kun huomasin Menetetyn maan lopputeksteissä maininnan, jonka mukaan elokuva olisi hiilineutraali eli tuottajat ovat maksaneet jollekin firmalle, joka toteuttaa hiiltä sitovia toimia (esimerkiksi istuttaa puita) elokuvan päästöjä vastaavan määrän. Kuinkahan moni Hollywood-produktio on tehnyt vastaavan? Kyseessä ei varmasti ollu mikään julkisuustemppu, sillä maininta oli piilotettu tekstien loppuun (niitähän ei kukaan tervejärkinen lue). Jäin pohtimaan mitä todellisia vaikutuksia tuollaisella toiminnalla on?
Esimerkiksi Wikipediasta löytyy asiasta hieman tietoa: Carbon offsetting.
(Teksti on aiemmin julkaistu Oulun ylioppilasteatterin tiedotuslehti Pläkärissä 1/08.)
Yoshi Oidan kirja Näkymätön näyttelijä on yksi niistä kirjoista, joiden tulisi mielestäni kuulua jokaisen teatterista ja teatterin tekemisestä kiinnostuneen ihmisen lukemistoon. Pienikokoinen pehmytkantinen kirja pitää sisällään napakan paketin näyttelijäntyöstä ja teatterista yleensä. Näkymätön näyttelijä on mielenkiintoinen yhdistelmä aasialaisen ja läntisen teatteriperinteen oppeja.
Kirja on hyvin käytännönläheisellä ja opettavaisella otteella kirjoitettu ja alkaakin kuvaamalla No – ja Kabuki-teatterien perinteisiä harjoitteita ja tapoja. Monet kyseisistä harjoitteista voivat olla tuttuja myös itämaisten kamppailulajien harrastajille. Suomalaiselle teatterinharrastajalle kehoitus pestä esitystilan lattia käsin ennen harjoituksia voi tosin kuulostaa hieman oudolta.
Kirjan kirjoittaja Yoshi Oida on syntynyt 1933 Kobessa Japanissa. Oidan on uransa aikana kokeillut useita eri teatteri-ilmaisun lajeja hän on esiintynyt Japanin lisäksi muun muassa Ranskassa. Hänen monipuolinen teatteritaustansa näkyykin myös hänen kirjassaan. Oidan näkemys teatterista on monella tapaa hyvin fyysinen ja joiltain osin siinä voin nähdä yhtäläisyyksiä muun muassa Stanislavskin ajatusten kanssa.
Itselleni antoisinta kirjassa oli sen tarjoama vilaus japanilaiseen teatteriperinteeseen. Esimerkiksi käsitteet kuten Jo, Ha, Kyu (”rytmi/rakenne”) sekä Tai ja Yu (”perusrakenne” ja ”ilmiasu”) olivat osa kirjan mielenkiintoisinta antia. Myöskin aiemmin mainitsemani taistelulajeista tuttu tapa puhdistaa harjoitustila ennen harjoituksia olisi mielestäni oikein tervetullut lisä suomalaisen teatterin tapojen joukkoon. Joskus on hyvä saada ajatukset takaisin maan pinnalle ja lihakset lämpimäksi ennen kuin ryhdytään mihinkään vaativampaan.
Näkymätön näyttelijä etenee samalla tavoin kuin harjoitukset – lämmittelystä toimintaan, suuripiirteisestä detaljeihin. Kirja on jaettu viiteen osaan: alku, liikkuminen, esittäminen, puhe, oppiminen. Viimeisen osan nimi kertoo kaiken Oidan tavasta lähestyä teatteria ja näyttelemistä. Oida ei pyri luomaan metodia tai näyttelijäntyön mallia, vaan peräänkuuluttaa koko ajan kriittistä lähestymistä teorioihin. Jokaisen näyttelijän tulee hänen mukaansa löytää oma tiensä. Kaikkiin opinkappaleisiin ja jäykkiin malleihin siitä kuinka pitäisi näytellä tulisi suhtautua varauksella. Kirjat ja opettajat voivat vain auttaa alkuun matkalla syvemmälle näyttelijäntaitoon. Oppiminen on näyttelijän itsensä harteilla. Kirja loppuu hienoon lainaukseen eräältä kuuluisalta Kabuki-näyttelijältä: ”Voin opettaa sinulle liikesarjan joka tarkoittaa ‘katson kuuta’. Opetan kaikki sen eleet, kuuta osoittavaan sormenpäähän asti. Matka sormenpäästä kuuhun on sinun vastuullasi.” Oidan oman ohjeen mukaisesti: ”…jos uskot lukemaasi on paras olla lukematta lainkaan.” Muutoin suosittelen teosta lämpimästi.
